En haluaisi lähteä, mutta haluan. En halua jättää mun kavereita ja perhettä täällä, mutta mulla on ikävä mun suomalaisia kavereita ja perhettä. En halua jättää sitä ihanaa tuoksua, joka täällä on lämpöisenä iltana, mutta haluan Suomen kesän ja sen yöttömät yöt, kun linnut laulaa ja järvi on tyyni. Mä haluan mennä saunaan, vaikken siellä usein käykään, perunaa, käristemakkaraa, sikapossua, mustikkapiirakkaa, lättyjä hillon kanssa, karjalanpiirakkaa... Mä haluan mennä Sällille. Vaasaan shoppailemaan ja elokuviin. Jurvan Grillille. Mä haluan ajaa meidän nurmikon ajettavalla ruohonleikkurilla. Ajaa mun mopolla ennen kuin saan (auton) ajokortin. Mennä teatteriin perheen kanssa. Ärsyyntyä korvan vieressä inisevästä hyttysestä, joka ei anna sun nukkua. Silittää mun kissaa. Tehdä Suomijuttuja.
En malta odottaa sitä että saan puhua suomea ja ymmärtää varmasti kaiken! Vaikka mä nyt osaan puhua italiaa ja ymmärrän suurimman osan kaikesta, niin mun pitää silti ajatella mitä puhun ja että muistan sanat, joita tarvitsen.. Ja jos joku käyttää jotain hienostosanaa niin en välttämättä ymmärrä, tai ihan vaan joku erilainen tapa ilmaista joku asia niin sormi saattaa kyllä mennä suuhun.. Toisaalta välillä kun skypetän perheen tai kavereiden kanssa, niin joku sana unohtuu suomeksi, että en kai sitten osaa kunnolla yhtään mitään kieltä XD
Tämä vuosi on ollut mahtava. Kun viime vuonna sain vahvistuksen, että pääsen Italiaan, mä kuvittelin itseni Roomaan, Milanoon, Venetsiaan - jonnekkin niistä kuuluisista italialaisista suurkaupungeista, en Sardiniaan 1500 asukkaan pikkukylään. Ennemmin en ollut edes varma kumpi kahdesta saaresta on Sisilia ja kumpi Sardinia! Täytyy myöntää, että kyllä mä vähän tunsin oloni vähän pettyneeksi ja kateelliseksi, koska kaksi muuta Suomityttöä pääsivät Milanon lähelle ja Triesteen, isoon kaupunkiin pohjois-Italiassa. Mytta näin jälkeenpäin oon onnellinen, että pääsin just tänne.
Suuressa kaupungissa en olisi saanut hillua kavereiden kanssa ulkona aamuun asti. En olisi saanut lähteä ulos silloin kun huvittaa. Täällä mun hostvanhemmat tuntee kaikki mun kaverit, joten heidän ei tarvitse huolehtia, että missä seuroissa mä liikuskelen. Okei, myönnetään, eihän täällä ole mitään, mutta onneksi mä olin jo tottunut siihen, koska eihän Jurvassakaan nyt sen kummemmin mitään ole. Jos mä oisin tullut jostain Tokiosta tänne Bortigaliin, muutos ois ollut liian suuri ja sopeutuminen olisi ollut vielä vaikeampaa kulttuurishokin ja kaiken muun lisäksi, mutta mulle tää sopi just hyvin.
Ja vaikka asunkin täällä, niin oon mä silti vähän sitä Saapastakin nähnyt. Oon käynyt Firenzessä ja Ravennassa. Tämän kuun lopussa meen käymään mun "serkun" luona Pisassa ja kesäkuussa alkavan Eurotourin aikana vieraillaan Milanossa ja Venetsiassa. Roomassa en ole päässyt käymään, mikä kyllä harmittaa valtavasti, mutta onhan tässä vielä koko elämä aikaa käydä siellä, kun nyt luultavasti tuun lentämään ton Helsinki-Rooma-Sardinia -reitin aika useaan kertaan :D
Näiden yhdeksän kuukauden ja yhdeksän päivän aikana mä oon saanut toisen perheen ja kodin, paljon lisää ystäviä ja tuttuja, niin täältä Sardiniasta, kuin Texasista, Meksikosta, Itävallasta ja kaikkialta muulta maailmasta. Mä tiedän, että olen aina tervetullut tänne ja toivon, että mun kaverit tulee vierailemaan Suomessa joku päivä.
Mun elämä on tällä hetkellä tulevaisuuden haaveilemista ja pelkäämistä. Haaveilen matkustamisesta ja siitä mitä kaikkea tulen näkemään ja kokemaan, mutta pelkään taakkaa opiskelusta, vastuudenottamisesta, työnteosta ja kotiinpaluusta. Mitä jos ei vain enää huvita mikään? Jos haluan vain jäädä tähän vuoteen, elää tässä vuodessa ikuisesti? Mulla ei ollut ongelmaa päästää irti Suomesta, mutta jos se ongelma tulee vastaan loppupäässä?
Kun mä palaan, mun pitää opetella elämään uudestaan arkea Suomessa, tekemään asiat kuten ne tehdään siellä, tottua ihmisten tapoihin. Mukautua uudestaan. Tästähän meille puhuttiin Rotary-kokouksissa ennen lähtöä. Kulttuurishokki mennessä ja kulttuurishokki tullessa.
No, kaikki aikanaan, mä elän nyt hetkessä kun vielä saan olla täällä. Vaikka kyllä mä haaveilen tässä samalla Suomesta. Tai siis ei näistä nyt osaa valita... ♥
